On liian helppoa syyttää osaamisen puutteita tai asenteita, joilla käytännön rakentajia usein syyllistetään. Eihän sellainen tietojärjestelmä ole käyttämisen arvoinen, jonka hyöty jää käyttäjiltä oivaltamatta. Järjestelmän suunnittelijoiden pitäisi palata suunnittelupöydän äärelle; käyttäjäkuntaa on kuitenkin huomattavasti vaikeampi vaihtaa.
Rakentaminen on kuin huomaamattamme monimuotoistunut niistä ajoista, kun se pääosin oli betonikolossien pystyttämistä neitseelliselle maaperälle. Tällaisessa ympäristössä nykyinen hankeprosessi ei enää toimi. Siinähän tilaaja, rakennuttaja ja suunnittelijat vievät hankkeen mahdollisimman pitkälle ja alkavat sitten kysellä edullista toteuttajaa. Kun selviää, että kustannukset ylittävätkin budjetin, alkaa muuttelu ja karsiminen.
Tämä on huonoin mahdollinen aloitus myyntipuhelulle, jollaisia jokainen yrityksissä IT-asioista vastaava joutuu vastaanottamaan 3-5 päivässä. Jos oikein heikoksi menee, soittaja ei edes pysty kertomaan mistä on tarkoitus keskustella, koska hän on vain myyntijohtajan tai konsultin puolesta soittava assistentti tai ulkoistettu soittelija. Tapaamiselle lämpeneminen ei ole kovin todennäköistä.
Integrointi–sanaan törmää esimerkiksi puhuttaessa integroiduista hankemuodoista, joilla tarkoitetaan suosiotaan nostavia allianssi- ja yhteistoimintamalleja. Niissä valitaan suunnittelu- ja toteutustiimi jo hankkeen alussa ja tehdään useamman osapuolen keskeisiä sopimuksia yhteisin tavoittein, millä vältetään kotiin päin veto ja osaoptimointi. Mutta pelkästä sopimustekniikastako tässä on kyse?
Yksi johtava ajatus tilaajalla korjaushankkeeseen ryhtyessään on, miten estetään ongelmien osuminen omalle kohdalle. Tämä johtaa helposti siihen, että turvaudutaan perinteisiin, koettuihin toimintatapoihin. Mutta onko toiminta niin riskitöntä kuin kuvitellaan ja sujuuko se toivotulla tavalla tai ongelmitta? Jos näin ei ole, mihin perustuu ajatus, että toistamalla samoja ratkaisuja lopputulos olisi parempi?
Yliopistojen tavoitteena on yhdistää korkeatasoinen koulutus kansainväliseen tutkimukseen. Näkemykseni on, että kumpikin päämäärä edellyttää aktiivista yhteistyötä yritysten kanssa, etenkin kun puhutaan tuotannollisesta tutkimuksesta. Tieto ei lisäänny vain tutkijapiireissä liikkumalla vaan käytännön sovellutukset ja niistä saatu aineisto toimivat parhaana tutkimusmateriaalina.
Rakennuksen käyttäjä maksaa viime kädessä rakentamiseen ja ylläpitoon osallistuvien ammattilaisten palkat, aina kiinteistösijoittajasta yksittäiseen rakennusmieheen. Kuitenkin nykyinen rakennushankeprosessi on viritetty siten, että jokaisella toimijalla on mielessä lähinnä oman katteen maksimointi.
Väitämme, että yhteistyömalli on asiakkaalle edullisempi ja myös urakoitsijat kiinnostuvat siitä sitä myötä kun oivalletaan, että vaikka tavoitekate voi jäädä kiinteähintaista alhaisemmaksi, se myös yleensä saadaan koska riskienhallinta on helpompaa yhteistyössä. Kun huomio on hankkeen kokonaiskustannuksissa eikä kunkin osapuolen omassa projektissa, myös tuotannonohjauksen ja -tekniikoiden kehitys saa vauhtia.
Miksi kiinteistöjen ylläpito ja korjaus on niin kallista? Syynä on elinkaariosaamisen puute. On outoa, mihin puhe elinkaarihallinnan tärkeydestä hävisi 2000-luvun alun nosteen jälkeen. Silloin yhden jos toisen rakennusalan toimijan strategiana oli siirtyä ylläpitopalveluihin.
Rakentamisen painopisteen siirtyminen uudisrakentamisesta korjaus- ja ylläpitopuolelle muokkaa rakennustoimialaa. Muutosten aallon harjalla on uudenlaisia toimijoita ja monet näistä ovat pienempiä, paikallisia tai erikoistuneita. Se, miten isojen rakennusliikkeiden käy tässä muutoksessa riippuu siitä, tyydytänkö supistuvaan uudismarkkinaan vai löydetäänkö keinot hakea markkinaosuutta korjauspuolelta.
