Jos kaikkien rakennusprojektien tavoitteena olisi maksimoida arvon tuotto ja sen mittaamiseen olisi käypiä menetelmiä, voisimme asettaa rakennushankkeille tavoitteita, jotka perustuisivat arvon tuottoon – eikä pelkästään kustannuksiin. Se avaisi kokonaan uusia tapoja kannustaa eri osapuolia toimimaan projekteissa, mikä ennen pitkää mullistaisi nykyiset liiketoimintamallit ja hankeprosessit.
Yksi allianssimallien sudenkuoppa on se, että allianssiosapuolten kesken luodut yhteiset tavoitteet ja kannustimet eivät välity aliurakoitsijoiden sopimuksiin. Kun allianssin osapuolet käyttävät Big Room -toimintaa, yhteisiä workshoppeja ja visuaalisia johtamistyökaluja, aliurakoitsijat jäävät tästä kaikesta helposti ulkopuolelle.
Rakennusalalla vallitsee monia mekanismeja, jotka saavat alkuinnostuksen jälkeen palaamaan totuttuihin vanhoihin käytäntöihin. Jos jokaisen projektin jälkeen painetaan reset-nappulaa, tieto ei kumuloidu. Uudet ideat jäävät ikuiseen tuotekehitysvaiheeseen, koska hitaasti muuttuvat markkinat eivät ime niitä kaupallisiksi volyymituotteiksi.
Kuitenkin juuri virtaus on se tulppa, jonka odotetaan avaavan padot tuottavuuden kehittämiselle. Pelkkä esivalmistus, tai hyväkin perinteiseen tuotantotapaan nojautuva suunnittelu, eivät ole tuottaneet ratkaisevaa kehityshyppäystä. Mutta kun nämä yhdistetään virtaukseen, voidaan olla suuren oivalluksen äärellä.
On hyvä muistaa, että rakennusala on aina ollut startup-ala. Toiminnan platformina ei tosin ole tietokone ja älykännykkä, vaan pakettiauto ja peräkärry. Myös näitä peruspuurtajia pitää kunnioittaa, koska he ovat kansantaloudelle aivan yhtä tärkeitä ja yleensä toimivat ilman mitään julkista tukea.
Epätoivoon ei ole syytä, sillä alalla on pitkästä aikaa tapahtumassa monia asioita, joista saattaa olla apua tuottavuusongelmaan. Selkeä läpimurto ja käänne tuottavuuden nostamisessa on tosin vielä näkemättä.
Kun nykyistä toimintaympäristöä katsoo, voi vain ihmetellä, miksi alan toimintamallit ovat edelleen paljolti samanlaisia kuin 70-luvulla. Hankkeet suunnitellaan ensin ”valmiiksi”, työt kilpailutetaan sen jälkeen ja pilkotaan pieniin osiin. Lopuksi ne ketjutetaan monelle toimijalle.
Kaikkien yhteisenä päämääränä on varmastikin pelastaa maailma ilmastonmuutokselta ja hiilidioksidipäästöjen vitsaukselta. Sen perusteella tuntuisi olevan mahdollista sopia toimenpiteistä, jotka tämän tavoitteen toteuttavat mahdollisimman kustannustehokkaasti. Mutta siitä ongelmat vasta alkavat.
Periaatetasolla toimivan yhteistyön eduista ollaan yhtä mieltä. Miksi sitten käytännön tasolla vallitsee usein riitaisa, toisia syyttelevä ja aggressiivinen toimintakulttuuri? Kun alan ulkopuoliset ihmiset tulevat rakennusalalle töihin, heille on shokki jo perustavien käytöstapojen puute.
Muillakin aloilla sössitään, mutta ei niistä vastaavalla intohimolla julkisuudessa kerrota. Kuka on ostanut virheettömän softan, saati yrittänyt tilata sellaisen tekemisen joltain IT-talolta? Eikö autoissa, kännyköissä ja kulutustavaroissa ole virheitä? Mistä johtuu, että juuri rakentaminen on aina julkisuuden hampaissa?
