Julkaistu Korjausrakentaminen -lehdessä 3/2016
Energiatehokkuuden ja sen ympärillä vellovan toiminnan logiikkaa on joskus vaikea ymmärtää insinöörijärjellä. Jos edes päämäärät olisivat kirkkaat ja yhteneväiset, se voisi auttaa. Aihepiiriin tuntuu liittyvän niin moninaisia motiiveja ja tunnevaltaisia tahtotiloja, että on vaikea ottaa selkoa mihin kaikki johtaa.
Kaikkien yhteisenä päämääränä on varmastikin pelastaa maailma ilmastonmuutokselta ja hiilidioksidipäästöjen vitsaukselta. Sen perusteella tuntuisi olevan mahdollista sopia toimenpiteistä, jotka tämän tavoitteen toteuttavat mahdollisimman kustannustehokkaasti.
Mutta siitä ongelmat vasta alkavat. Ylevän päämäärän nimissä eri tahot ajavat omia intressejään ja agendojaan, jotka voivat edistää ilmastonmuutoksen hillitsemistä, tai sitten eivät.
Joillekin tuntuu olevan tärkeintä edistää tiettyjä energiamuotoja, riippumatta ovatko ne tehokkaimpia tai edullisimpia. Ydinvoimaahan ei voi käyttää, koska se on tullut 60-luvulla leimattua ihmisten ja ympäristön viholliseksi numero yksi ja siitä ei voi perääntyä. Joissain muissa asioissa on kylläkin tapahtunut täydellinen takinkääntö; kun alkuvihreät kahlitsivat itsensä metsäkoneisiin hakkuut estääkseen, nyt niitä peräti halutaan lisätä ”bioenergian” tuotannon nimissä.
Oma intressiryhmänsä ovat aiheen ympäriltä oman bisneksen löytäneet, useimmiten runsaisiin valtion tukiaisiin perustuen. Sitä lobataan maailmanparannuksen hengessä niin, että savupiipputeollisuuskin kääntyy cleantechiksi.
Energiansäästön tai sen tuottamisen nimissä voi ajaa vaikka puutavaran kysynnän lisäämistä tai muokata kaupunkikuvaa mieleiseksi. Jotkut haluavat luoda maailmanlaajuisen kontrollin ilmastonmuutosta hillitsemään, minkä ohella voidaan nätisti edistää vähän muitakin sydäntä lähellä olevia asioita.
Energia on politiikkaa
Keskustelu siitä pitääkö energiantuotanto hajauttaa niin, että jokainen rakennus on pieni voimalaitos vai tuottaa keskitetysti, on sekin puhtaasti ideologista. Yhtään vedenpitävää laskelmaa siitä, kumpi malli on parempi vähentämään hiilidioksidipäästöjä pitkällä tähtäimellä, en ole nähnyt.
Oma lukunsa on eri energiamuotojen haitallisuuden puntarointi, jota ilmaistaan energiakertoimilla. Niitä muutellaan poliittisilla päätöksillä, vaikka taustalla pitäisi olla luonnostieteelliset faktat siitä, miten paljon kukin energiamuoto aiheuttaa päästöjä.
Tavoitteet ja toimenpiteet ovat hämärtyneet sellaiseksi sekameteliksi, että mitä tahansa voidaan ajaa ilmastonmuutoksen nimissä ilman, että kukaan jaksaa edes kysellä kunnollisia perusteluja. Kaiken taustalla häilyy epätietoisuus siitä, kuinka suuri ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen loppujen lopuksi on.
YK:n ilmastopaneelin IPCC:n ilmoittama ilmastoherkkyyden arvo, joka kuvaa hiilidioksidimäärän tuplaantumisen vaikutusta lämpötilaan, on 1,5–4,5. Vaihteluväli on niin leveä, että sen avulla voidaan jälkikäteen todeta, että oikeassa oltiin, mutta se myös kattaa kaikki skenaariot väliltä ei-syytä-huoleen – katastrofi.
Löytääkö kansalainen logiikan?
Kun katsoo kaikkea energiaan ja ilmastoon liittyvän toiminnan epävarmuuksia ja kyseenalaisuuksia, tuntuu hieman hämmästyttävältä, että vakavissaan asetetaan asteen kymmenesosan tarkkuudella tavoitteita maapallon keskilämpötilalle. Sen jälkeen laskeskellaan mitä kunkin kansakunnan ja niissä yksittäisen päästösektorin on tehtävä sen eteen. Lopuksi tehtaillaan määräyksiä tai normeja, joilla tehdään rakentamisesta entistä vaikeampaa ja riskialttiimpaa.
Tässä kaikessa on varmasti hyvä tarkoitusperä, mutta kaiken logiikka sekä syy-seuraussuhteet ovat aikaa sitten kadonneet tavallisen kansalaisen ulottumattomiin. Toivottavasti edes laskelmia tehtailevat virkamiehet ne hallitsevat.
Olisi mielenkiintoista tietää, miltä tämän vuosikymmenen puuhailu näyttää 30 vuoden kuluttua. Olemmeko onnistuneet kääntämään lämpenemisen kehityskulun, vai saaneet aikaan joukon asumakelvottomia, energiapihejä rakennuksia?